Nälänhätä yli sadan vuoden takaa Sääksmäellä

Suuri nälänhätä eli nälkävuodet 1866-1868 Ala-Sääksmäen kihlakunnassa

Pekka Turtiainen

Aikaa on kulunut 140 vuotta Suomea kohdanneesta viimeisestä nälänhädästä. Tämä oli samalla viimeinen länsimaita kohdanneista elintarvikeonnettomuuksista, joka johti väestön laajamittaiseen menehtymiseen nälkään ja tauteihin. Ollee paikallaan tarkastella meidän asuinseutuamme koetelleita onnettomuuksia, niiden syitä ja seuraamuksia.

Maataloudessa voidaan erottaa kehityskausi ennen ja jälkeen nälkävuosien. Onnettomuudesta otettiin oppia ja pyrittiin muuttamaan maatalouden menetelmät ja tuotantosuunnat uudelle tolalle. Tilastoja tarkastelemalla saadaan selkeä kuva siitä, mitä tuotettiin ennen vuotta 1866, minkälaisia satoja saatiin katovuosina ja millaisia elintarvikkeiden määrät ja muutokset olivat. Tämän lisäksi tarkastellaan väestön kuolleisuutta eri vuosina sekä jossain määrin kuolleisuuden eri syitä.

Maatalous oli aikaisemmin alkeellisella tasolla, vuoroviljelys nykyaikaisessa muodossa alkoi vasta 1890-luvulla. Luonnonniityt olivat ennen karjanrehun perusta, nyt niitä alettiin viljellä voimaperäisesti kyntäen ja kylväen, mikä mahdollisti satojen huomattavan kasvun, ja pelloissakin alettiin kasvattaa heinää. Murros oli suuri, sillä tilojen vanhat isännät eivät millään olleet myöntyväisiä tähän, vaan pelkäsivät he perikatoa. Ensin niittyjen ylöskynnössä sitä, että mistä sitten saadaan rehu karjalle, ja sitten heinän peltoon kylvössä sitä, että mistä sitten saadaan leipävilja.

Rehun määrän suurella nousulla oli monia kerrannaisvaikutuksia, maito ja voimäärän lisääntyminen, koneellinen voin kirnuaminen, meijerilaitosten synty, rahatulojen kasvu, ja sen seurauksena uusien innovaatioiden käyttöönotto. Näitä olivat kääntöaurat, kylvökoneet, niittokoneet, hevosharavat, riihien hevoskierrot, puimakoneet, viskurit so lajittelijat ym. ( Eino Jutikkala Sääksmäen pitäjän historia K G Gummerus 1934). Voimme siis hyvin nähdä, miten ero tuottavuudessa ja intensiivisyydessä, siinä miten yhden ihmisen työpanos päivää kohti nousi dramaattisesti, oli uudistusten jälkeen huomattavasti korkeampi kuin ennen uudistusten käyttöönottoa.

Palataan kuitenkin vuoteen 1866. Ala-Sääksmäen kihlakunta oli jokseenkin samanlainen kuin 1870 alusta Tammelan mukaan nimitetyn kihlakunnan alue. Siihen kuuluivat Tammelan emäseurakunta sekä sen kappelit: Jokioinen, Ypäjä ja Humppila, Someron emäseurakunta ja sen kappeliseurakunta Somerniemi, Urjalan ja Akaan emäseurakunnat, jälkimmäisen kappeli Kylmäkoski sekä Sääksmäen ja Kalvolan emäseurakunnat. ( Hannu Voipaala Nälkävuodet 1866-68 Ala-Sääksmäen kihlakunnassa eripainos historiallisesta arkistosta XLVIII, Helsinki 1941).
Näistä alueista Voipaala toteaa, että mm. Urjala ja Punkalaidun ovat verrattain karua maata, Urjalalle oli annettu nimi parkkipitäjä, ja suurin osa väestöstä oli Honkolan ja Nuutajärven kartanoiden alustalaisia.
Akaa, sen kappeli Kylmäkoski ja Kalvola olivat kihlakunnan varakkaimpia. Vanhimpaan sydän-Hämeeseen on luettava myös Sääksmäki ikimuistoisina aikoina raivattuina laajoine, hedelmällisine viljelysmaineen.

Syyt nälkävuosiin löytyvät ensisijaisesti yksipuolisesta viljanviljelyksestä. Talonpojalla oli oikeus viinan polttoon, ns. kotitarpeen viinanpoltto, ja sen antaessa jossain määrin tyydyttävän taloudellisen tuloksen, ei muutoksiin voimaperäisempään viljelyyn ollut erityistä ulkoista painetta. Tämän lisäksi viljan polttaminen viinaksi aiheutti maaseudulla enenevässä määrin juopumista ja sen seurauksena töiden suoranaista laiminlyöntiä. Juhlat olivat perusteellisia, ja saattoi olla, että esim. joulun vietto oli kolme viikkoa kestävää juhlintaa, samoin oli muiden perinteisten juhlien laita, joita olivat esim touonjuonti ja kylväjäiset, madontappajaiset ja heinätyöt, niitonloppiaiset, kamppiaiset, nauriin jakajaiset ja perunan ottajaiset, koliaiset, tanssiminen riihessä, pellavan parissa, syyskestit, kekri ja runtu, tappajaiset. (Kustaa Vilkuna Työ ja ilonpito Otava Keuruu 1983) Osin tästä syystä 1866 alusta astui voimaan viinan polttokielto, joka ei kuitenkaan ehtinyt vaikuttaa vuonna 1866 alkaneeseen kolme vuotta kestävään äärisäiden myötävaikuttamaan katastrofiin.

Viljan käytöstä viinan polttoon mainitsee maaherra Molanderin 5-vuotiskertomus 1861-65. Hän arvioi viljaa poltetun 15 tynnyriä manttaalia kohti. Kihlakunnassa oli noin 527 manttaalia, ja näin saadaan määräksi 8000 tynnyriä viljaa, joka vuosittain poltettiin viinaksi. Verrataan tätä kokonaissatoon. Kolmen tärkeimmän viljan yhteenlaskettu Sato oli 1861-65 keskimäärin 115.000 tynnyriä, josta siis viinanpolttoon meni noin viidestoistaosa. Kun pahimpana katovuonna 1867 saatiin satoa yhteensä 45.000 tynnyriä, niin noina viitenä vuotena melkein poltettiin tuo määrä viinaksi.

Yksipuolisen viljanviljelyn vuoksi karjanhoito oli aivan laiminlyöty. 1860 luvun alkupuolella myytäväksi saatu tuotteiden määrä oli vallan vähäinen Myytävän lihan ja voin määrä nousi seuraavan kymmenluvun alkupuolella kuusinkertaiseksi, ja elävän karjan myynti oli 60-luvulla aivan mitätöntä.

Syyt karjantuotannon heikkoon tilaan olivat heikko hoito ja huono ruokinta. Taloistakin loppui maito talvella, ja keväällä karja oli vallan heikkoa ruoan puutteesta, jopa niin, että olivat aivan nälkäkuoleman partaalla. Koska niityt olivat heikossa kunnossa, niin ei niiltä myöskään voitu saada kunnon satoa. Laiminlyötiin lannoitus ja ojitus, eikä uusia innovaatioita ollut varaa ottaa käyttöön.

Verrattaessa kotieläinten määriä viisivuotiskausittain, havaitaan etenkin lehmien määrän kova nousu.

vv1861-65 -66-70 -71-75

hevosia 6000 6500 7400

härkiä 3200 3400 2700

lehmiä 12.600 13.500 14.960

nuorta karjaa 8600 9200 9165

lampaita 20.000 21.000 22.001

sikoja 4200 4500 3720

vuohia 950 1200 650

(H.L. maaherran 5-vuotiskertomukset 1861-1865)

Samoin voimme tarkastella karjatuotteiden myyntimääriä samoina ajanjaksoina, myydyn lihan määrä ensin kaksinkertaistui, sitten viisinkertaistui vuosiin 1861-65 verrattuna, , voin määrä ensin lisääntyi alle puolella, sitten kuusinkertaistui.

Kaikkein dramaattisin muutos tapahtui metsätuotteiden myynnissä. Edelleen tarkastellessa samoja ajanjaksoja myyty tukkimäärä ensin pieneni, sitten kasvoi melkein satakertaiseksi. Samansuuntaisesti kasvoivat pölkkyjen, lankkujen lautojen ja halkojen myyntimäärät. Emme saa kuitenkaan harhautua luulemaan, että talonpoika kykeni kompensoimaan maatalostuotteiden kadon metsän tuloilla. Metsän merkitys oli vallan vähäinen 1960 luvulla, ja lähes ainoa myytäväksi kelpaava tuote oli halko. Talonpojat suhtautuivat välinpitämättömästi metsiinsä. Arvon nousu tapahtui vasta katovuosien jo mentyä. Jos tarkastelemme metsätuloista saatuja varoja katovuosina, niin ainoastaan halkojen myynnillä oli hiukan vaikutusta. Sen myyntituloilla rahaksi muutettuna verrokkina ruishehdon hinta, niin saamme tulokseksi, että jokaista kihlakunnan asukasta kohti olisi ollut 3 litraa ruista viiden vuoden ajalle. Ei siis mitenkään mainittavasti tilannetta korjaava määrä.

Viljanviljely keskittyi rukiiseen, kevätviljan määrä oli sangen pieni. Näin ollen, jos rukiista ei saatu kunnon satoa, ei helpotusta ollut odotettavissa kevätviljoista. Lisäksi vallalla oli perin vanhakantainen ajattelu, joka tehokkaasti esti uudistukset. Oli vallalla ajatus pellosta peltoon, joka tarkoitti sitä, että kylvö tapahtui saman vuoden sadolla. Silloin helposti kävi niin, että sateisen syksyn tullessa rukiin kylvö myöhästyi, ja kato odotti, mikäli seuraavanakin vuonna korjuu ei onnistunut sääolojen vuoksi. Perunoista saatiin kyllä kunnon ravintoa, mutta ei sekään yksin kyennyt tilannetta pelastamaan. Menetelmien ja työvälineiden muuttumattomuus oli isäntien jääräpäisyyden ja vanhaan tukeutumisen seurausta. Haluttiin tehdä, niin kuin oli aina tehty.

Kihlakunnan väestön toimeentulo oli lähes kokonaan maatalouden varassa, sillä tehdastyötä ei juuri ollut, alueella oli merkitystä vain Forssan puuvillatehtaalla.

Tarkasteltaessa 1860 luvun alkupuolta, huomataan viljasadon kohdalta, että useana vuonna oli jo saatu keskimääräistä heikompi sato niin rukiista kuin kaurasta ja ohrasta. Määrät olivat noin kolmanneksen huonommat 1861, ja suunta jatkui samanlaisena, kunnes 1866 määrät putosivat noin puoleen, 1867 vielä kolmanneksen edellisvuodesta nousten 1868 noin kahden vuoden takaiselle tasolle, mikä ei sekään ollut vielä lopullinen helpotus. Tultaessa 1870 luvulle alkoivat satomäärät edelleen kasvaa, noin puolet suuremmaksi rukiin osalta verrattaessa satoon 1861, ja kolme ja puolikertaiseksi verrattaessa vuoteen 1887.

Tämä 1860 luvun alkupuolen satomäärien keskimääräistä heikompi taso vaikeutti väestön kestokykyä kadon kohdatessa. Säästöön jääneen viljan määrä väheni dramaattisesti ennen katovuotta. Pitäjän makasiineista oli viljaa suuret määrät lainattuna talven yli, eikä talvimarkkinoillakaan juuri nähty viljaa. Nimimerkki ”Sääksmäkeläinen” kirjoittaa toukokuun puolivälissä lehteen:”Pitäjämme, jonka voipi lukea viljavimpain paikkakuntain joukkoon maassamme, ei olekkaan saanut kärsiä minkäänlaista puutetta niistä katovuosista, joita on ollut usiampia perätysten, vaan viime vuoden kova kuivuus on näyttänyt täälläkin seurauksiansa karjanruuan suhteen, jonka puutetta melkeen joka ainoa valittaa, ja joka muutamilta varsin peräti on loppunut, niin että elukoitten on täytynyt ulkona käydä, ja hakea viime vuoden jäännöksiä ruumiiseensa.” Ilmojen ollessa kylmiä, ei syötävää ole ollut.

1866 kevät oli kylmä, rukiin oraat harvenivat niin ettei Sääksmäellä oltu sellaista nähty. Rukiin heilimöimisen aikaan oli edullinen lämmin ilma, mutta heinäkuun puolivälissä alkoivat rankkasateet, jotka kestivät pahimmillaan kuukauden. Tämä aiheutti ennen näkemättömän tulvan. Alavilla mailla asukkaat joutuivat evakkoon, kun heidän asumuksissaan permannot, jotka olivat ns. uivia, naulaamattomia, nousivat arinan tasolle. Ladot uiskentelivat niin, että vesi nousi jopa ovien kamanan tasolle.

Heinäsato oli menetetty, Sääksmäellä ei vielä elokuun ensimmäisen viikon lopulla oltu saatu heinätöitä tehtyä, ja Akaassa ne olivat vasta puolessa. Heinät likosivat, jokien varrella tulvat veivät jo tehdyt heinät, joten niistä ei saatu mitään talteen, ja loppujen ravintoarvo likosi veteen. Näin laajalle levinneenä tuhoa lisäsi vielä se, ettei heinää ollut saatavana, vaikka olisi ollut rahaa sen ostoon.

Viljan tilanne ei ollut sen parempi, tuleentuminen oli myöhässä, jyvä jäi heikoksi, kuhilaat korjattiin veneellä, ja puitaessa huomattiin sadon jäävän vallan mitättömäksi. Rukiista saatiin jyvästä 3-5 jyvää, vehnän viljely oli aivan pientä, sato 4 jyvää, ohra 4-5 jyvää, kaura 6-7 jyvää yhtä kylvettyä siementä kohden. Verrattaessa nykyaikaan esim. ohra antaa noin 60 jyvää kylvetystä jyvästä, siis tähkä muodostui tuolloin 1866 vallan vaivaiseksi.
Herne meni kosteudessa ja kuumassa vallan piloille, kasvoi vain valtavasti vartta. Paikoin ei saatu siementäkään. Peruna kyllä kasvoi hyvin, mutta rutto pilasi sadon. Pellava meni vallan pilalle.

Tilanne oli nyt kriittinen. Ruis olisi saatava pian peltoon, ja seuraavan vuoden ollessa hyvä, saattoi tilanne parantua. Kylvöaikaan rankkasateet jatkuivat, eikä varsinkaan savipelloille ollut menemistä. Elokuun lopussa pellot olivat vielä vetelät vedestä, ja syyskuun lopussa tulivat kovat helteet, marraskuun lopussa satoi paksu lumi sulaan maahan.

Talvi 1866-67 oli vaikea niin ihmisille kuin karjalle, saadakseen edes itselleen ostettua jauhomattoja, myi viljelijä karjanruokansa, muuta ei ollut. Mitä karja sitten sai ! ? Perunat alkoivat mädätä kuopissa ja tammikuussa jo arvattiin siemenestä tulevan pulaa. Talvesta tuli ankara, kylmä ja paksuluminen, vielä huhtikuun puolivälissä talvi jatkui entisellään, suojia ei tullut. Huhtikuun 6. päivän aamuna oli ollut 18 astetta pakkasta, ja vanha kansa ennusti silloin seuraavan 40 kylmää yötä. Niin kuin seurasikin. Niitä riitti aina 50 yötä. Toukokuun 26 päivänä ilmat alkoivat vähän lauhtua. Lunta oli aitovieret täynnä, jää kantoi Sääksmäellä jalkamiehen. Näsijärvellä ajettiin vielä kesäkuun 1. päivänä vahvoilla kuormilla. Tammelassa ajettiin vielä juhannuskirkkoon jäätä myöten, mutta paluumatka oli tehtävä maitse. Kesäkuun lopussa siirryttiin suoraan kesään niin ettei kevättä ollut ensinkään. Ihmisten ruoka oli loppunut, kevätkylvöjä ei oltu päästy tekemään, karjan rehu oli vallan lopussa, rukiin oraat vahingoittuivat ja myöhästyivät. Karjaa kuoli talvella suuria määriä

Kruununvouti Nordenswan kirjoittaa leipäviljasta olevan puutetta, ja koska tuleva sato on myöhäinen ja heikko, anoo hän, että ryhdyttäisiin voimallisiin toimiin nälänhädän estämiseksi. ( A-S:n kr.-voudin kirj. 17.VI.-67-HMA).

Sääksmäen Huittulan kylässä oli tänä vuonna Kelhinharjun pohjoispuolinen vainio rukiilla, mutta vielä juhannuksena ei tarvinnut porttia kiinni panna, kun oras ei ollut sen vertaa kasvanut. (Muistitietoa). Ainoastaan korkeilla paikoilla olevilla pelloilla oli odotettavissa jonkinmoista satoa, mutta alavilla mailla oras oli täysin tuhoutunut. Myös hietapelloissa ja kaskimaissa oras oli vallan hävinnyt.
Satotoiveet olivat huonot. Kylvöt eivät olleet vain myöhässä, vaan viljan puutteen vuoksi myös liian harvaan kylvetty. Sama koski myös perunaa. Niitytkään eivät olleet päässeet kasvamaan, ja vielä karjakin täytyi laskea niille tallaamaan, koska muualla oli orasta vielä huonommin.

Alkoi jännittävä odotuksen kausi. Aluksi lämmin ilmanala auttoi viljan nopeaan kasvuun, ja toiveikkuus nousi rukiin heilimöinnin aikana vallitsevan suotuisan sään johdosta. Maaherra vaati viikoittain raportteja maakunnasta rukiin edistymisestä. Oltiin tavanmukaisesta kolmisen viikkoa myöhässä. Kruununvouti arveli kuitenkin päästävän kohtalaiseen satoon, ellei odottamatonta tapahtuisi. Heinäkuun lopulla tuli kuitenkin sateita, ja Sääksmäen ja Kalvolan rajamailla oli erikoisen ankara ukkosenilma ja raesade piiskasi viljaa 18. pvä. Menetyksiä kokivat Linnaisten, Vierimunnan ja Onnelan kylät sekä Itkon virkamiestalo sekä Kuurilan tila. (A-S:n kr.-voudin kirje 1867 II. Sääksmäen p.-nimismiehen kirj. 1.VIII.-67. –HMA)

Heinäsato saatiin talteen melko runsaana, sitä riitti myytäväksikin, olkisato jäi heikoksi. Rukiista saatiin osaksi hyväkin sato, osin keskinkertainen. Suviviljat kokivat syyskuun 4 ja 5 päivien vastaisina öinä hallan ja tuhoutuivat ne koko Suomessa. Ihmisten odottava jännitys oli lauennut, mutta kauhistuttavalla tavalla. Tiedettiin varmasti tuleva, hirmuinen hätä ja puute, nälkä ja taudit, talojen joutumiset perikatoon, eikä maassa mistään ollut saatavissa apua. Optimismi oli kuollut, ja lopunkin toivon vei syyskuun 25 päivän vastaisen yön kova pakkanen, se vei loputkin viljat ja metsien sienet. Jos vielä jossain olikin säilynyt jotain, hakkasi senkin sade maahan hiukan myöhemmin.
1866 sato oli jäänyt keskimäärin noin puoleen tavanomaisesta, 1867 se jäi puoleen siitäkin. Oli selvää, että ilman mittavia aputoimia kansa ei selviäisi.

Valtionvaraintoimituskunnan päällikkö Juhana Vilhelm Snellman yritti saada käsiteollisuudesta apua, hänen mielestään kauppiassäädyn tulisi ottaa asia hoitoonsa. Lisäksi olisi perustettava hätäaputöitä, mutta paikallisia ja pieniä, ettei kokoontuisi suuria määriä ihmisiä, joita ei sitten voitaisi auttaa. Lainanottoon viljan ostoa varten hän suhtautui nuivasti, sillä hänen mielestään silloin markan arvo heikkenisi. Useita hätäaputöitä järjestettiinkin, esim. Nerkoon kanavatyöt 1866 ja Kalvolan tietyö 1867 sekä Riihimäen-Pietarin radan rakennustyömaa, mutta nämä työmaat osoittivat toteen Snellmanin ennustukset liiasta väestä. Aloitettiin pienemmät paikalliset työmaat, etenkin tietöitä tehtiin paljon, samoin kanavia rakennettiin, ja niiden merkitys olikin tulevaisuudessa tietöitäkin suurempi. Palkat näillä työmailla olivat hyvin alhaiset, väkeä niihin olisi tullut enemmän kuin voitiin ottaa. Jonkin verran nämä työt auttoivatkin, mutta tilanteen pelastajaksi niistä ei ollut.

Elokuussa 1867 päätti Sääksmäen kuntakokous, että ”irtonaisen kansan tässä pitäjässä kurjan tilan suhteen sekä yleisen kerjäämisen estämiseksi” oli työansioita hankittava. Parhaimpana keinona pidettiin kehruu-ja kutomatöiden järjestämistä. Kunnallislautakunnan tehtäväksi annettiin tätä varten hankkia raaka-aineita. (Hämäläinen 1867 no 38). Pellavia ja hamppuja annettiin kehrättäväksi ja kudottavaksi, päätettiin ostaa työttömien tekemiä kaikenlaisia tuotteita, astioita, rekiä, ja muita ajo- ja työkaluja, vitsaköysiä, tanokontteja, kalanpyydyksia, jäkäliä ja peuransammalta, jne. Kunnallislautakunnan jäsenet määrättiin velvollisiksi kukin piirissään pitämässä huolta paitsi vaivaisista myös muista apua tarvitsevista. Heidän tuli antaa raaka-aineita, ottaa vastaan valmistetut tuotteet ja maksaa niistä palkka hätäleivässä tai muissa ruokatarpeissa. (Sääksmäen kuntakokouksen pöytäkirja25.IX 1867 SknA). Tämä päätös tuli vallan toteutetuksi, ja Sääksmäellä ostettiin raaka-aineita jaettavaksi, pellavia, hamppuja niinimattoja, karvoja, villoja ym.

Näin Snellmanin ajatukset käsityöläisyydestä osin toteutuivat ympäri maata ja kihlakuntaa. Pulmaksi vaan muodostui sitten saada näitä tuotteita kaupaksi edes säälliseen hintaan, samoin pelkkä kuljetus ja sen kulut muodostuivat esteeksi. Todellista koko kansaan vaikuttavaa apua ei siitä saatu.
Köyhäinhoidon alaisina olleiden lukumäärä kasvoi nopeasti. Koko kihlakunnan alueella määrä nousi vuodesta 1866 1031:sta hengestä vuoden 1868 2763 henkeen ilman Tammelan tietoja.

Hallituksen oli lopulta syyskuun hallojen 1867 jälkeen otettava Saksasta lainaa viljan ostoon. Oli toimittava nopeasti ennen talven tuloa. Kuitenkin viljalaivat kärsivät jäistä sekä syksyllä että keväällä.
Pitäjänmakasiinit toimivat talollisten hyväksi. Eri puolilla maata oli erilaisia tapoja, torpparit alkoivat saada viljaa lainaksi vasta maaherran jaettua viljaa pitäjiin, ja isäntien saatua tarpeensa täyteen, loppuja jaettiin torppareille. Hallitus koetti myös saada isäntiä innostumaan uusista viljakasveista, nauriin. räätikkään ja kaalin viljelyä pyrittiin edistämään,
Hämeenlinnaan perustettiin 1867 elokuussa ”Hätäleivän ja sienien valmistamisen seura”, maaherra Molanderin johdolla. Varsinkin jäkälän keräämistä koetettiin edistää ja siitä valmistettua leipää käytettiin maksuna hätäaputöiden maksuun. Kansa ei kyllä ottanut jäkäläleipiä omakseen enempää kuin sieniäkään.

Vaeltavat kerjäläiset olivat jo olleet tavallinen näky A-S kihlakunnassakin, katovuosia oli ollut aikaisemminkin, ja pohjoista osaa maastamme oli koetellut kato 1860 luvun alussa. Kevättalvella 1867 tilanne paheni kestämättömäksi. Lukemattomat joukot Pohjois-Suomesta ja muistakin maamme osista, myös omalta paikkakunnalta olevia kerjäläisiä, sokeita, rampoja, lapsia ja koko perhekuntia kulki talosta taloon, ( Sanomia Turusta 1867, no 24) Parikymmentäkin henkeä kävi päivittäin talossa. Sairaita ollessaan, tyyfus, rokkosairaudet, he levittivät tautia kulkiessaan eteenpäin. Itsellisten määrä oli suurin, sillä heiltä ensimmäisinä loppuivat työt. Talollisetkin olivat pakotettuja irtisanomaan palkollisiaan, ja olipa kulkijoiden joukossa talollisiakin, jotka olivat menettäneet omaisuutensa. Aivan tavattomiin mittoihin paisuivat kulkijoiden joukot. Hallituksen, maaherran tai kunnanisien toimet olivat tehottomia katastrofin edessä. Nyt alkoivat taudit todella levitä, Hannu Voipaala vertaa sitä tulevan bakteerisodan vaikutuksiin! Kirkonkirjoihin merkittiin usein kuolinsyyksi tyyfus ja hermokuume, kansa käytti nimitystä hermokuume. Taudit olivat lavantauti, toistuva kuume, pilkkutauti, punatauti, isorokko, tuhkarokko, keuhkotauti, angiina, hinkuyskä, kuristustauti, suolistokatarri, keuhkokatarri, silmätulehdus, vilutauti, sikotauti. Ainoastaan aniharvoin käytetään syytä svält tai hunger, siis ruoan puute.

Kuolleisuus oli hirvittävää. Oli taloja, joista vietiin yhtenä pyhänä hautaan kolmekin henkeä. Tuskin oli pahimpana tautiaikana päivää, jolloin ei Sääksmäen Huittulan kylän läpi olisi kuljetettu vainajaa. (H.L. maaherran saap. kir, 1868)

Sääksmäellä kuoli v. 1866 135 henkeä, v. 1867 247 henkeä ja v. 1868 381 henkeä. Koko kihlakunnassa kuoli samoina vuosina 945 , 2498 ja 2808 henkeä.. Kuitenkin on kuolleisuus kihlakunnassamme prosentteina v. 1866 2,6% verrattuna koko läänin 3,1% ja koko maan 3,4%, suhteellisen pieni. Vastaavat luvut ovat 1867 kihlakunnassamme 6,8%, koko läänin 4,6% ja koko maan 3,9%. Tällöin kuolleisuus riehui seudullamme rajusti. Pahimpana vuonna 1868 luvut osoittavat kihlakuntamme kuolleisuusluvut pienemmiksi kuin koko Hämeen läänin, jonka luku on 10,7%, kihlakuntamme ja koko maan lukuarvo on 7,9%. Korkein oli kuolleisuus Hämeessä ja Pohjois-Savossa, pienin Uudellamaalla.

Maassamme oli katovuosien alkaessa v.1867 1,824 miljoonaa henkeä, v.1868 1,727 milj., ja vasta v. 1873 ylitti väkilukumme 1.860 milj. nälkävuosia edeltäneiden vuosien lukemat. ( Suomen historia Weilin & Göös 1986)

Tästä kirjoituksesta on kokonaan jätetty pois eläinten sairaudet ja kuolemat, sekä niiden vaikutusten analysointi ihmisten elinehtoihin. Todettakoon, että samoin kuin ihmiset joutuivat suunnattomien kärsimysten kohteeksi, olivat nuo vuodet tavattomien kärsimysten lähteinä myös kotieläimillemme.

Tuostakin iskusta kansamme selvisi, vaikkakin vakavasti haavoitettuna. Todellista selviytymistä ja kykyä tarttua välttämättömiin muutoksiin sekä omaksua ne itsensä ja kansansa parhaaksi osoitti tuosta ajasta alkanut maatalouden murros uusiin ja sillä kertaa nykyaikaisiin tuotantotapoihin.

Pekka Turtiainen

Tällainenkin linkki sivuilleni Tiede lehdestä. Tänään 31.7. -16 oli kovin lukijoita tälle historialliselle sivulle, ja sieltähän ne tulivat.

 Wade

Viestejä515

Liittynyt2.12.2013

102/106

klo 11:39 | 27.7.2016

Kovia sateita ennusteissa Uudellemaalle tällä hetkellä. Järvenpäähän 70 mm perjantaina.
http://ilmatieteenlaitos.fi/saa/j%C3%A4rvenp%C3%A4%C3%A4?day=2
Saa nähdä miten käy, mutta toteutuessaan näyttävät  El Ninon lämmön aiheuttamalta 'suihkuvirtauksen jumettumis' sateilta. Aiemmin vastaavaa näyttäisi tapahtuneen El Nino -sarjojen v. 1692 - 98 ja 1864 - 69 yhteydessä. Vuonna 1866 Hämeessä, Valkeakosken Sääksmäellä rankat sateet alkoivat heinäkuun puolivälissä ja kestivät kuukauden, mikä aiheutti kovan tulvan. Syyskuun lopulla tulivat kovat helteet.
http://kivenvieritys.blogspot.fi/2012/06/nalanhata-yli-sadan-vuoden-taka...

• Vastaa
• Ilmoita asiattomaksi