Tapahtumia Vammaskosken sillalla 60 l

Vammaskosken silta

Tuo koko Vammalan ja sittemmin nykyisen Sastamalan synnyttänyt silta on vanhuudessaan monia muistoja herättelevä. Puisena se aluksi rakennettiin vuolaaseen koskeen aikamoiseen kapeikkoon. Vanhat valokuvat näyttävät siinä niskalla olleen melkoiset karikot, ja vesi silloin ryöppysi silta-arkkujen väleistä tavattomasti nykyistä hurjempana. Nuo karikot ammuttiin hajalle Kokemäen Uittoyhdistyksen aloitettua suurimittaisen tukkien uiton alavirtaan, ohi Huittisten, Kokemäen, Harjavallan ja päätyen aina Poriin saakka. Uittotoiminta oli vilkasta vielä -50 ja - 60 luvuilla, jolloin minä enimmän aikani sillan liepeillä vietin. Ensin näin sillan kapeana santapäällysteisenä, autot juuri mahtuivat ohittamaan toisensa. Kaiteina oli komeat pyöröteräksiset putket, jotka tukeutuivat komeisiin kivipylväisiin. Näkymät ylä- ja alavirtaan olivat avoinna. Silloin ylävirran karit olivat jo poissa, muutama suurempi kivi oli vielä jäljellä. Uittoyhdistys oli rakentanut siihen uittoa varten ohjainlitkat yhteen lenkitetyistä tukeista, oli siinä sivulla hieman kiinteämpääkin rakennelmaa. Tukkeja uitettaessa oli katsottava tuuliakin. Irtotukit olivat ympäröity tukkipuomilla, ja sellaisen hirmuisen lautan veto oli helpompaa myötätuuleen. Tästä syystä lauttoja joskus varastoitiin ylävirran puolelle aivan sillan eteen.

Vammalan kasvaessa liikenne sillalla lisääntyi, oli aika leventää sillan kantta. Työ vaikutti vaikealta ja kävelykansien riippuminen ilmassa sillan molemmin puolin hämmästyttivät. Vanhat kaiteet ja topat vietiin varastoon, osa sai armon koristaa torin laitoja. Uudet kaiteet olivat tiheään laitetut pyörötangot vieri vieressä ja ne oli hitsattu yläpäästä sellaiseen askelen levyiseen kulmarautaan. Mielestämme kaiteet olivat suunnattoman rumat entisiin verrattuna. Sillan kirkonpuoleisessa päässä kasvoivat komeat koivut. Katselimme maan ajoa niiden tyvelle, koska ylösajoa sillalle levennettiin ja loivennettiin. Koivut jäivät levennyksen jalkoihin. Koulussamme biologian opettajamme Lauri Litja sanoi, etteivät ne tule siinä kauaa elämään runkojen tyvien peittämisen takia. Tuohi hajoaa evätkä yhteyttämistuotteet pääse enää oksistosta ravitsemaan juuria. Paljon Lauri meille kertoili ja ennusti, mutta tämä onneksi meni pieleen. Koivujen tuohi on käsittämättömän hyvin pitänyt puolensa maan sisässä.

Onkipaikkana virran ranta oli oivallinen. Veden rajaan oli pengerretty graniittipaasilla ranta, joten niiden päällä saattoi seistä ja seurata kalojen syöntiä virrassa. Alapuolella oli parempi syönti. Kesäisin soudin veneen kiinni silta-arkkuun keskellä siltaa. Erinomaisen varma kalansaanti oli silloin, kun virveliin laittoi pienen litkan, koukkuihin matoja ja heitti litkan niin pitkälle sillan alle kuin yletti. Sitten antoi veden tuoda syöttiä alavirtaan kauas veneen taakse. Melkein joka toisella uittamisella nappasi kala. Meitä oli siinä veneellinen onkimassa. Minä olin kaivanut madot postin pihassa olevalta perunamaalta. Syönti oli kolmella pojalla niin suuri, että madot loppuivat. Minä kiipesin ensin kiviarkun päälle, sitten siitä ylöspäin valaisinpylvästä myöten. Noustessani kaiteen tasalle huomasin ihmisten hätkähtävän, että mistäs minä tulin. En sanonut mitään vaan loikkasin kaiteen yli ja kipitin kaivamaan matoja lisää. Ainakin Kosken Jorma oli silloin yhtenä onkijana, hän onnistuikin saamaan ison lahnan tai sulkavan, jonka minä sitten söhräsin karkuun yrittäessäni haavia sitä veneeseen. Silloin minä näin ensimmäisen kerran lahnan laskettelevan pinnassa kyljellään littuisena alavirtaan. Se oli sille hupikyytiä, olin lukenut sellaisesta, mutten ennen ollut uskonut sitä mahdolliseksi. Koetin sitten napata sen haavilla, kun se oli veneen kohdalla. Roiskaus vaan kävi ja lahna hävisi pinnan alle.

Kävelysiltojen alle oli rakennettu kaapelitie, ei siinä kävelemään pystynyt, mutta kuitenkin käsivoimin etenemään. Tullessani soutuveneellä kohti ylävirtaa näin rannalla onkijoiden virvelin tarttuneen tuohon rakennelmaan ensimmäisen aukon keskivaiheille. Kuvat ja siimat olivat silloin kalliita, Rutunan kaupasta niitä ostettiin ja tarkkaan harkittiin mihin raha riitti. Minä tunsin pojat, soudin rantaan ja kiipesin kannen alle ja aloin käsilläni edetä kohti uistinta pitäen kaapelitien raudoista kiinni. Pääsin lopulta perille, heilautin toisen jalkani myös ylös voidakseni yhdellä kädellä irrottaa uistinta. Sainkin sen irti. Voimat tuntuivatloppuvan käsistä, minä pyysin poikia soutamaan veneen virtaan alapuolelleni, jotta voisin sitten pudottautua veneeseen. Pojat soutivat kohdille, minä päästin itseni suoraksi alaspäin käsien varaan ja katsoin tarkasti, kykenisinkö pudottautumaan veneeseen. Hetken harkittuani päätin olevan turvallisempaa yrittää rantaan samalla tavalla kuin olin tullutkin. Käsistäni oli lähes kaikki voima loppunut kun lopulta saavutin rannan ja kiinteän maan jalkojeni alle. Mutta pelastuipa uistin.

Vammalassa oli tuolloin kaksi elokuvateatteria, Bio-Sampo, jota Kaitaset pyörittivät ja pohjoispuolella Kino Tyrvää. Minulla oli tapana iltaisin kävellä katsomassa Bio Sammon mainoksia tulevista elokuvista. Siellä saattoi ulkona ovisyvennyksessä katsella valokuvia filmeistä. Monasti teimmekin valinnan filmin katsomisesta näiden mainosten avulla. Minä olin taas katsellut tarkkaan valokuvia. Olin yksin, oli ilta. Käännyin ympäri ja tulin rappuja alas. Edessäni seisoi niin kaunis nainen, etten voinut muuta kuin huudahtaa. ”Oi!” Samalla kapsahdin tuon neitokaisen luo ja otin hänet ihailevaan syleilyyni. Hänen kauneutensa huumasi minut moiseen. Tunsinhan minä hänet ja tiesin hänen nimensäkin, Kunnaksen Pirkko. Miten hän huumasikaan pojan mieleni. Toivottavasti hänelle myös jäi tuosta pienestä hetkestä positiivinen mieli. Hän meni myöhemmin naimisiin Talolan Heikin kanssa. Minusta Heikki olikin ainoa sopiva puoliso hänelle. Koulumme matrikkelista katsoo tuo Pirkko tänäkin päivänä hymyillen minulle.

Vilenin Asko oli myös luokkakaverini kolmannella luokalla. Me kuljimme yhdessä iltaisin Vammalan katuja, talvella kävimme luistelemassa Poronrannassa. Vähän siinä tyttöjäkin katseltiin, mutta siihenhän se sitten jäi meiltä pojilta. Mutta elokuvissa käytiin, olimme katsomassa filmiä Kino Tyrväässä. Mikä se esitys oli, sitä en saata muistaa. Yhdessä kävelimme kohti siltaa ja keskustaa jutellen niitä näitä. Sillalle tullessamme minulle tuli taas päännousema. Nousin kaiteen päälle seisomaan ja aloin kävellä sitä pitkin sillan toiselle puolelle. Jalka mahtui siihen yläraudalle hyvin. Jatkoin yli ensimmäisen silta-arkun kohdalle, katsoin arkun kiviä ja ajattelin aika kovaa sattuvan, jos sinne putoan. Otin hetkeksi tukea valopylvään putkesta jatkaessani eteenpäin, alla oli taas vesi, sitten taas arkku, sitten vesi, arkku. Kävelin putoamatta koko kaiteen matkan yli sillan.

Ylävirran puolella kaiteeseen nojasi usein Puraslahden Martti katsellen uittomiesten touhuja virrassa. Hänellä ei ollut kiirettä mihinkään, kävikö joskus syömässä miesten alhaalla aterioidessa. Sanoivat Martin olleen ahkerin työntekijä uittoyhtiöllä. Minä pysähdyin juttelemaan hänen kanssaan usein ja seisahdin myös katselemaan virtaa ja tukkilauttaa. Kuoppalan Jukan kanssa klapsuttelimme Liekorannasta Raunon luota sillalle. Silloin näimme tukkilautan hajonneen ja tehneen valtavan suman päin silta-arkkuja. Vesi ei päässyt vapaasti virtaamaan, siihen niskalle muodostui puolen metrin korkuinen putous. Suurin putous oli kirkon puolella ensimmäisessä aukossa. Katselimme sitä Jukan kanssa. Vesi aika lailla kohisi korviimme. Ehdotin Jukalle, että koetetaan soutaa tuosta aukosta läpi. Asia oli yrittämisen arvoinen. Haimme veneen Juopporista, Jukka ohjasi perämelalla minun soutua, ohi hautuumaan ja kohti siltaa. Lähestyin akanvirrassa ensimmäisen arkun kohdalta, siihen tultiin melkein itsestään, sitten voimakkaasti kokka kohti aukon keskustaa, veneen suoristaminen ja ankara soutu. Jouduin koville, vesi kohisi molemmin puolin, jouduin soutamaan niin nopeasti kuin pystyin päästäkseni ylöspäin. Lopulta kokka kohtasi tuon puolen metrin korkuisen putouksen, saattoi se olla korkeampikin, vajaan metrin. Siinä matka meinasi loppua, en antanut periksi vaan vedin airoilla kaikkeni. Vene eteni sentti sentiltä putouksen sisään. Vene nousi pystympään, soutu oli vielä hankalampaa, lapoja ei saanut läiskyttää veteen, se olisi heti kostautunut menon hyytymisenä. Hitaasti niska oli voitettu, vene suoristui ja ylitys oli onnistunut. Saman tien laskin airot syvälle veteen ja humahdimme hetkessä virran keskellä alavirtaan. Jukka kysyi minulta: ”Voiko venettä ohjata perämelalla jos etenee virran nopeudella?” Tietenkin vastasin, että voi, jos mela ei ole veneessä kiinni. Väärä vastaushan se oli. Vasta nopeusero antaa mahdollisuuden ohjaamiseen.