Vammaskosken silta
Tuo koko Vammalan ja
sittemmin nykyisen Sastamalan synnyttänyt silta on vanhuudessaan
monia muistoja herättelevä. Puisena se aluksi rakennettiin
vuolaaseen koskeen aikamoiseen kapeikkoon. Vanhat valokuvat näyttävät
siinä niskalla olleen melkoiset karikot, ja vesi silloin ryöppysi
silta-arkkujen väleistä tavattomasti nykyistä hurjempana. Nuo
karikot ammuttiin hajalle Kokemäen Uittoyhdistyksen aloitettua
suurimittaisen tukkien uiton alavirtaan, ohi Huittisten, Kokemäen,
Harjavallan ja päätyen aina Poriin saakka. Uittotoiminta oli
vilkasta vielä -50 ja - 60 luvuilla, jolloin minä enimmän aikani
sillan liepeillä vietin. Ensin näin sillan kapeana
santapäällysteisenä, autot juuri mahtuivat ohittamaan toisensa.
Kaiteina oli komeat pyöröteräksiset putket, jotka tukeutuivat
komeisiin kivipylväisiin. Näkymät ylä- ja alavirtaan olivat
avoinna. Silloin ylävirran karit olivat jo poissa, muutama suurempi
kivi oli vielä jäljellä. Uittoyhdistys oli rakentanut siihen
uittoa varten ohjainlitkat yhteen lenkitetyistä tukeista, oli siinä
sivulla hieman kiinteämpääkin rakennelmaa. Tukkeja uitettaessa oli
katsottava tuuliakin. Irtotukit olivat ympäröity tukkipuomilla, ja
sellaisen hirmuisen lautan veto oli helpompaa myötätuuleen. Tästä
syystä lauttoja joskus varastoitiin ylävirran puolelle aivan sillan
eteen.
Vammalan kasvaessa
liikenne sillalla lisääntyi, oli aika leventää sillan kantta. Työ
vaikutti vaikealta ja kävelykansien riippuminen ilmassa sillan
molemmin puolin hämmästyttivät. Vanhat kaiteet ja topat vietiin
varastoon, osa sai armon koristaa torin laitoja. Uudet kaiteet olivat
tiheään laitetut pyörötangot vieri vieressä ja ne oli hitsattu
yläpäästä sellaiseen askelen levyiseen kulmarautaan. Mielestämme
kaiteet olivat suunnattoman rumat entisiin verrattuna. Sillan
kirkonpuoleisessa päässä kasvoivat komeat koivut. Katselimme maan
ajoa niiden tyvelle, koska ylösajoa sillalle levennettiin ja
loivennettiin. Koivut jäivät levennyksen jalkoihin. Koulussamme
biologian opettajamme Lauri Litja sanoi, etteivät ne tule siinä
kauaa elämään runkojen tyvien peittämisen takia. Tuohi hajoaa
evätkä yhteyttämistuotteet pääse enää oksistosta ravitsemaan
juuria. Paljon Lauri meille kertoili ja ennusti, mutta tämä onneksi
meni pieleen. Koivujen tuohi on käsittämättömän hyvin pitänyt
puolensa maan sisässä.
Onkipaikkana virran ranta
oli oivallinen. Veden rajaan oli pengerretty graniittipaasilla ranta,
joten niiden päällä saattoi seistä ja seurata kalojen syöntiä
virrassa. Alapuolella oli parempi syönti. Kesäisin soudin veneen
kiinni silta-arkkuun keskellä siltaa. Erinomaisen varma kalansaanti
oli silloin, kun virveliin laittoi pienen litkan, koukkuihin matoja
ja heitti litkan niin pitkälle sillan alle kuin yletti. Sitten antoi
veden tuoda syöttiä alavirtaan kauas veneen taakse. Melkein joka
toisella uittamisella nappasi kala. Meitä oli siinä veneellinen
onkimassa. Minä olin kaivanut madot postin pihassa olevalta
perunamaalta. Syönti oli kolmella pojalla niin suuri, että madot
loppuivat. Minä kiipesin ensin kiviarkun päälle, sitten siitä
ylöspäin valaisinpylvästä myöten. Noustessani kaiteen tasalle
huomasin ihmisten hätkähtävän, että mistäs minä tulin. En
sanonut mitään vaan loikkasin kaiteen yli ja kipitin kaivamaan
matoja lisää. Ainakin Kosken Jorma oli silloin yhtenä onkijana,
hän onnistuikin saamaan ison lahnan tai sulkavan, jonka minä sitten
söhräsin karkuun yrittäessäni haavia sitä veneeseen. Silloin
minä näin ensimmäisen kerran lahnan laskettelevan pinnassa
kyljellään littuisena alavirtaan. Se oli sille hupikyytiä, olin
lukenut sellaisesta, mutten ennen ollut uskonut sitä mahdolliseksi.
Koetin sitten napata sen haavilla, kun se oli veneen kohdalla.
Roiskaus vaan kävi ja lahna hävisi pinnan alle.
Kävelysiltojen alle oli
rakennettu kaapelitie, ei siinä kävelemään pystynyt, mutta
kuitenkin käsivoimin etenemään. Tullessani soutuveneellä kohti
ylävirtaa näin rannalla onkijoiden virvelin tarttuneen tuohon
rakennelmaan ensimmäisen aukon keskivaiheille. Kuvat ja siimat
olivat silloin kalliita, Rutunan kaupasta niitä ostettiin ja
tarkkaan harkittiin mihin raha riitti. Minä tunsin pojat, soudin
rantaan ja kiipesin kannen alle ja aloin käsilläni edetä kohti
uistinta pitäen kaapelitien raudoista kiinni. Pääsin lopulta
perille, heilautin toisen jalkani myös ylös voidakseni yhdellä
kädellä irrottaa uistinta. Sainkin sen irti. Voimat
tuntuivatloppuvan käsistä, minä pyysin poikia soutamaan veneen
virtaan alapuolelleni, jotta voisin sitten pudottautua veneeseen.
Pojat soutivat kohdille, minä päästin itseni suoraksi alaspäin
käsien varaan ja katsoin tarkasti, kykenisinkö pudottautumaan
veneeseen. Hetken harkittuani päätin olevan turvallisempaa yrittää
rantaan samalla tavalla kuin olin tullutkin. Käsistäni oli lähes
kaikki voima loppunut kun lopulta saavutin rannan ja kiinteän maan
jalkojeni alle. Mutta pelastuipa uistin.
Vammalassa oli tuolloin
kaksi elokuvateatteria, Bio-Sampo, jota Kaitaset pyörittivät ja
pohjoispuolella Kino Tyrvää. Minulla oli tapana iltaisin kävellä
katsomassa Bio Sammon mainoksia tulevista elokuvista. Siellä saattoi
ulkona ovisyvennyksessä katsella valokuvia filmeistä. Monasti
teimmekin valinnan filmin katsomisesta näiden mainosten avulla. Minä
olin taas katsellut tarkkaan valokuvia. Olin yksin, oli ilta.
Käännyin ympäri ja tulin rappuja alas. Edessäni seisoi niin
kaunis nainen, etten voinut muuta kuin huudahtaa. ”Oi!” Samalla
kapsahdin tuon neitokaisen luo ja otin hänet ihailevaan syleilyyni.
Hänen kauneutensa huumasi minut moiseen. Tunsinhan minä hänet ja
tiesin hänen nimensäkin, Kunnaksen Pirkko. Miten hän huumasikaan
pojan mieleni. Toivottavasti hänelle myös jäi tuosta pienestä
hetkestä positiivinen mieli. Hän meni myöhemmin naimisiin Talolan
Heikin kanssa. Minusta Heikki olikin ainoa sopiva puoliso hänelle.
Koulumme matrikkelista katsoo tuo Pirkko tänäkin päivänä
hymyillen minulle.
Vilenin Asko oli myös
luokkakaverini kolmannella luokalla. Me kuljimme yhdessä iltaisin
Vammalan katuja, talvella kävimme luistelemassa Poronrannassa. Vähän
siinä tyttöjäkin katseltiin, mutta siihenhän se sitten jäi
meiltä pojilta. Mutta elokuvissa käytiin, olimme katsomassa filmiä
Kino Tyrväässä. Mikä se esitys oli, sitä en saata muistaa.
Yhdessä kävelimme kohti siltaa ja keskustaa jutellen niitä näitä.
Sillalle tullessamme minulle tuli taas päännousema. Nousin kaiteen
päälle seisomaan ja aloin kävellä sitä pitkin sillan toiselle
puolelle. Jalka mahtui siihen yläraudalle hyvin. Jatkoin yli
ensimmäisen silta-arkun kohdalle, katsoin arkun kiviä ja ajattelin
aika kovaa sattuvan, jos sinne putoan. Otin hetkeksi tukea
valopylvään putkesta jatkaessani eteenpäin, alla oli taas vesi,
sitten taas arkku, sitten vesi, arkku. Kävelin putoamatta koko
kaiteen matkan yli sillan.
Ylävirran puolella
kaiteeseen nojasi usein Puraslahden Martti katsellen uittomiesten
touhuja virrassa. Hänellä ei ollut kiirettä mihinkään, kävikö
joskus syömässä miesten alhaalla aterioidessa. Sanoivat Martin
olleen ahkerin työntekijä uittoyhtiöllä. Minä pysähdyin
juttelemaan hänen kanssaan usein ja seisahdin myös katselemaan
virtaa ja tukkilauttaa. Kuoppalan Jukan kanssa klapsuttelimme
Liekorannasta Raunon luota sillalle. Silloin näimme tukkilautan
hajonneen ja tehneen valtavan suman päin silta-arkkuja. Vesi ei
päässyt vapaasti virtaamaan, siihen niskalle muodostui puolen
metrin korkuinen putous. Suurin putous oli kirkon puolella
ensimmäisessä aukossa. Katselimme sitä Jukan kanssa. Vesi aika
lailla kohisi korviimme. Ehdotin Jukalle, että koetetaan soutaa
tuosta aukosta läpi. Asia oli yrittämisen arvoinen. Haimme veneen
Juopporista, Jukka ohjasi perämelalla minun soutua, ohi hautuumaan
ja kohti siltaa. Lähestyin akanvirrassa ensimmäisen arkun kohdalta,
siihen tultiin melkein itsestään, sitten voimakkaasti kokka kohti
aukon keskustaa, veneen suoristaminen ja ankara soutu. Jouduin
koville, vesi kohisi molemmin puolin, jouduin soutamaan niin nopeasti
kuin pystyin päästäkseni ylöspäin. Lopulta kokka kohtasi tuon
puolen metrin korkuisen putouksen, saattoi se olla korkeampikin,
vajaan metrin. Siinä matka meinasi loppua, en antanut periksi vaan
vedin airoilla kaikkeni. Vene eteni sentti sentiltä putouksen
sisään. Vene nousi pystympään, soutu oli vielä hankalampaa,
lapoja ei saanut läiskyttää veteen, se olisi heti kostautunut
menon hyytymisenä. Hitaasti niska oli voitettu, vene suoristui ja
ylitys oli onnistunut. Saman tien laskin airot syvälle veteen ja
humahdimme hetkessä virran keskellä alavirtaan. Jukka kysyi
minulta: ”Voiko venettä ohjata perämelalla jos etenee virran
nopeudella?” Tietenkin vastasin, että voi, jos mela ei ole
veneessä kiinni. Väärä vastaushan se oli. Vasta nopeusero antaa
mahdollisuuden ohjaamiseen.
Monettakohan kertaa joudun taas nostamaan hattua näistä muisteluksista; miten ne voivatkin olla niin monipuoliset. Olet seurannut tapahtumia tarkasti (ja osallistunut itse melko hurjapäisesti). Tutut ovat maisemat ja tuttu on kohina, mutta tietopuoli on minulta jäänyt piementoo - kiva lukea tästäkin asiasta.
VastaaPoistaOli muuten pojilla hurjat harrastukset, huh! Vanhemmat ehkä eivät - onneksi - aavistaneetkaan.
Minulla on muistikuva, että sodan aikana, joku muistaakseni Tähtön poika olisi asepalveluksessa lentänyt sillan kaaren alitse lentokoneella.
PoistaOnko muistoa, tietoa?